Kelohonka mukana matkalla

Jotakuinkin kaksi vuotta tulee siitä, kun käväisin mieheni kanssa Porvoon maisemissa lillumassa ja treenailemassa. Ensimmäinen kuvista on siltä reissulta.

Naurattaa kattoa tuota vanhaa kuvaa. Samat vermeet käytössä vieläkin 😆 Tossut toki ajautuneet eteenpäin ja lasitkin heivattiin hiiteen reipas vuosi sitten. Tai on ne pokat edelleen lasten leikeissä mukana. Ne kaivetaan ärsyttävästi esiin, kun on tekeillä jokin todella velmu äiti-imitaatio 😒

Vaan niihin kuvan taustoihin... Yhtenä päivänä otettiin hitusen pidempi juoksulenkki ja kipaistiin kallioille katselemaan horisonttiin avautuvaa merimaisemaa. Minua ihastutti ja ihmetytti kelottuneiden mäntyjen ynnä karujen merenrantakallioden yhdistelmä. Se oli sillä hetkellä ihaninta mitä olin ikinä nähnyt.

Itä-Suomi akselin pohjoisosissa syntyneenä kalliot, kanervat, juurakot ja tunturit keloineen ovat sielunmaisemaani vahvimmillaan. Kalliolta tähyillessä näkymä oli hyvinkin sitä samaa lyhytkasvuista petäjikköä joukossaan kauniisti pystyyn kuolleita puita. Tokaisin miehelleni, että "tuollaisen minä haluan matkamuistoksi takapihalle". No ei lähtenyt kelo muikin matkaan. Sillä kertaa.

Tänä vuonna, kevään lonksuttaessa tänne kuin letkajenkka, pari eteen ja yhden askeleen taakse, tajusin lähimetsissä samoillessani, että sain kuin sainkin sielunmaisemani tähän takapihalleni. Kelot, kalliot, kanervat, sammaleet ja puolukat tuossa noin, kun vaan ovesta astahtaa ulkoilmaan. 

Viime kesänä käytiin katsomassa tasan tämä yksi talo ennen kuin tehtiin ostopäätös. Olihan se rohkea veto, mutta on tuntunut koko ajan vain paremmalta. Nämä alueet ja maisemat olivat itselleni entuudestaan täysin tuntemattomia. Meri tuossa lähellä, vaikken sinne uskallakaan oikeasti pulahtaa, kiehtoo minua valtavasti herättäen jänniä väristyksiä. Se on elementti, johon tutustun hissukseen suurella kunnioituksella.

Säiden armoilla kauniin hohtavaisen hopeaksi hioutunut kelopuu, kiertyneen runkokuvioinnin ja tikan kolojen koristelemana on ollut minulle niin vahva symboli, että suunnittelin vuosia kelotatuoinnin ottamista. Nyt minulla on lähimettässä muutama suosikki "känkkäräpuu", joita käyn tervehtimässä, eikä tatuoinille tunnu olevan tarvetta.

Hetki, jolloin todella havahduin siihen millaisessa ympäristössä tästä etiäpäin elelen, oli uskomaton. Olin kuin kotiin löytänyt, juurilleni asettunut. Ihan piti tirskauttaa liikutuksesta pikkusen. Oli vahvan kiitollinen olo siitä millaisen onnenkantamoisen myötä tämä koti ja asuinpaikka löytyi. 

Täällä minulla nyt on kelo, jos toinenkin elämäni matkamuistona, kenties muistuttamassa siitä miten asioilla on tapana järjestyä ja hakeutua juuri niille poluille kuin kuuluukin. Jos koti on se mikä tuntuu meistä kodilta, niin silloinhan kodin elementit ovat meissä aina mukana. Omista elementeistään tietoisena on aina turvassa kotonaan.


- Aino