torstai 23. marraskuuta 2017

Häpeäkuoppa



Olen hävennyt sitä miten vähän minulla on rahaa, miten paljon velkaa ja miten huonoksi tunnen itseni raha-asioiden kanssa. Osa Osto- ja Hankintalakkoani on ollut keino sietää häpeää. Kaikki tämä on ollut hyväksyttävä ratkaisuyritys tilanteeseen, joka tuottaa minulle suunnattomasti tuskaa.

Myös minä haluan näyttää hyvältä ja esiintyä edukseni omistamieni asioiden kautta. Haluan kauniita, laadukkaita ja toimivia tavaroita ympärilleni, mutta en voi niitä perustellusti hankkia. Tuloillani on haastavaa pitää yllä edes monipuolista ja terveellistä ruokavaliota. Se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. 






Tietysti luontoarvot ja elämän yksinkertaistaminen ovat minulle tärkeitä, mutta häpeän tunne on ohjannut minua tämän valitsemani ratkaisun äärelle. Eikä se ole sen enempää paha kuin hyväkään asia. Se vain on. Keksimäni ratkaisun kautta olen lukenut ja opiskellut kiertotaloudesta, vaateteollisuuden epäkohdista, fast fashion jutuista, työntekijöiden kohtelusta massatehtailla, ympäristötuhoista sekä hillittömän kuluttamisen järjettömyydestä ja kestämättömyydestä.

Olen empaattinen, haluan parempaa ja koen nämä asiat tärkeiksi. Tekoni ovat linjassa arvojeni kanssa ja saan tästä kaikesta tyydytystä, omanarvontuntoni kohoaa ja tunnen valinneeni oikein. Pidän itsestäni tälläisena tietoisena toimijana ja se auttaa unohtamaan häpeän, joka pohjilla kuitenkin lymyää.



Tunnetilojen sietämättömyys



Kun on tiukkaa rahasta eristäydyn. Koen olevani yksin ja tunnen, että niin kuuluukin olla, että olen itse tilanteeni aiheuttanut ja minun on selvittävä. Silti tunnen kauhua ja epätoivoa siitä miten pärjään yksin lasteni kanssa. Ei se nyt mikään uutinen ole, että omaishoidontuella kitkutteleva yh-äiti on melkolailla rahaton tai, että tukiviidakko lannistaa meistä monen muunkin.

Syytän kaikesta itseäni enkä näe ulospääsytietä. Tilanne tuntuu sietämättömältä ja jatkuvan loputtomiin. Tukehdun. Tunne on niin kamala, että toivon kaiken vain päättyvän. Lopulta aina pääsen suosta ylös, mutta pohjakosketus on ollut hirvittävä. Kylmähiki iholla ja täristen yritän kerätä itseäni ja lupaan etten enää ikinä ole samassa tilanteessa elämässäni, mutta olen ollut monesti. Lähes koko elämäni tavalla tai toisella.

Rahat loppuvat yleensä yhtäkkiä, valmistautumatta. Tulee jokin isompi lasku, takapakki elämässä, jotain menee rikki. Tilanteen konkreettinen korjaaminen vie energiaa ja kaiken huomion. On toimittava robotin lailla saadakseen asiat edes jotenkin kuntoon ja arki rullaamaan.

Siinä kaiken keskellä tunnepuoli saa jäädä syrjään. Sille ei ole tilaa ja tilanteen korjaannuttua kaiken haluaa vain unohtaa sillä ne ei ole kivoja tunteita. Mieluummin sitä keskittyy sisään tulleen rahan tuomaan helpotuksen tunteeseen. Niinpä ainainen noidankehä on valmis. Kuoppa kaivettu uutta sukellusta varten, eikä syy sukellukseen selvillä edelleenkään. Voihan olla, että kuoppa on kaivettu jo lapsuudessa. Mukavan kätevästi peritty kaivuuohjeet. 



Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään



Räpiköinti kuopan pohjalla on niin käsittämätöntä toimintaa, ettei se jää huomaamatta läheisiltä eikä varsinkaan lapsilta. Luulemme aikuiset, että kun vain puremme huulta ja olemme lasten edessä reippaita niin eivät näe mitään. Mikä virhe. Totuus on, että mikään ei jää huomaamatta. Ei se, että häpeässäsi itket, eristäydyt, huolehdit ja murehdit, ärsyynnyt ja äksyilet. Karkotat ihmisiä ympäriltäsi sillä et siedä omia tunteitasi etkä usko, että kukaan muukaan sitä sietäisi, ymmärtäisi tai hyväksyisi. Karsitaan kaikki ja ankistellaan, hävetään ja vajotaan syvemmälle.

Olisi helppo nappaista joku äkillinen keino tähän tilanteeseen. Pikavippi, ostaa luotolle tai osamaksulla, lainailla rahaa ehkä juoda kännit ja turruttaa itsensä, leikkiä hetki ettei ole taloudellisessa ahdingossa tai piittaa siitä. Tekohengitys tuo hetken hyvän olon, mutta kohta ollaan entistä syvemmällä kuopassa.

Minimalismi ja hankintalakkoni on kaventanut ja hiljentänyt elämääni. Yksin jäätyäni minulla ei ole ollut pelastajaa lompakkonsa kanssa. Ajaudun tutun kuoppani pohjalle ja joudun ensimmäistä kertaa elämässäni raadollisesti pysähtymään sinne. Ottamaan vastuun räpiköinnistäni ja myöntämään, että häpeän kuollakseni. Häpeän niin paljon etten koe mitenkään voivani pyytää apua. Tunnen etten voi kertoa tilanteestani kenellekään. Tuntuu etten voi näkyä, en kirjoittaa enkä olla.

Häpeän itseäni ja elämääni ja yritän ajaa rakkaimpani pois sillä en kestä katsetta, en sääliä, enkä apua. Olen ylpeä ihminen ja haluan olla pärjäävä sekä vahva, mutta en ole niistä kumpaakaan sen enempää kuin muutkaan. Pelottaa, että olisi riippuvainen muista.


On aika luopua



Ketään toista en kohtelisi yhtä ankarasti kuin itseäni. Ollakseni kokonainen, minun on lopetettava itseni kaltoinkohtelu ja luovuttava häpeästä. Hyväksyttävä se, että olemme riippuvaisia toinen toisistamme ja kohtaamme aivan samoja tilanteita. Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään.

Kuoppani taitaa olla siellä edelleen, mutta sen sijaan, että ajatuksineni päädyn kuopan pohjalle voin ajatuksieni avulla pinkaista kuopan yli, pyytää jotakuta auttamaan minut sen yli, levittämään tukiverkon tai joku päivä saan toivottavasti rahoitettua oman pikkusiltani varmistamaan tasaisempaa matkaa. Kenties ilman häpeää ei ole kuoppaakaan.

Tänään minimalismipelin 23. päivänä itkin roskalavaa penkoessani ilosta ja helpotuksesta. Tavaran joukossa oli sänky. Lattialla on todella kylmä ja kurja nukkua yksin. Päästän hissukseen irti häpeästä, sängyn otan matkaani.


- Aino


kokonaisen soittolistalla soffía björg - grateful ep:ltä soffía björg, pt 1.

torstai 16. marraskuuta 2017

Jotain minimalismipelin päivitystä pitäis vissiin



Voiko laittaa vain kuvia jollei tee mieli kirjoittaa? Jotenkin ei ole tehnyt mieli kirjoittaa ja se on mun mielestä vähän huolestuttava juttu. En tiedä onko uupumukseen ja alakuloisuuteen syynä talvi (niin siis mikä talvi?) ja tämä kotona roikkuminen lapsen kanssa vai mikä, mutta tuntuu kuin virtaa ei olisi mihinkään ja itsensä innostuttaminen johonkin toimintaan vaatii melkoisesti mielenvoimaa. Tahmeaa kuin tervan juonti. Vai mitenkäs se?



Päivä 11

Olen jokatapauksessa luopunut paljosta. Lapsetkin ovat osallistuneet, kuten kuvasta näkyy. Lisää päättömiä nukkeja, parittomia sukkia ja erinäistä roinaa on karsittu. Pitkin hampain välillä. Lapsille luopuminen ei ole niin helppo juttu ja olen vahvasti sitä mieltä ettei saisi pakottaa vaan aloitteen pitäisi tulla lapsesta käsin. Keskustelua on käyty suunnattomasti jokaisen tavaran kohdalla. 

Usein meillä on auttanut luopumisessa ajatus siitä, että lelu menee jollekulle, joka tarvitsee sitä enemmän. Sellaiselle jolla ei ole yhtään. Ensi- ja turvakotiin lahjoitusten tekeminen on ollut lapsilleni helppoa. Myytäväksi valikoiminen vaikeampaa. Tästäkin on tosin hyvin positiivisia kokemuksia yksien joulumyyjäisten osalta jolloin myynnistä saatujen rahojen kohtalosta saivat päättää lapset. Leluja löytyi kaupattavaksi uskomaton määrä ja ne myös menivät kaupaksi. Rahoilla entinen seitsemän hengen uusperheeni lähti kylpylään ja lapset tarjosivat kaikille myös ruuat ravintolassa pulikoimisen jälkeen. Se oli hienoa tiimityötä se.




Päivä 12


Askarteluista luopuminen on erityisen hankalaa vaikka ne ovat usein se vanhempaa eniten kiusaava asia kotosalla. Ei oikein tiedä, että mitä pitäisi tehdä kaikenmaailman väsäyksille, joissa on yhdessä kasassa paperia, pahvia, teippiä, glitteriä, piipunrassia ja vähän käpyjä. Että noukinko siitä noin yksitellen kaiken kierrätykseen vai tungenko suosiolla sekajätteeseen koska laiskottaa? Niin ja mihin hiivattiin kuuluu Play-Doh tai joku sen imitaatio? 


Päivä 13


Minusta ei ole joka päivä tekemään salapoliisityötä valmistajan sivuilla ainesosien suhteen. Saatikka sitten, kun askartelut on tehty jossain muualla. Tähän ongelmaan tietysti ajan kanssa auttaa se, kun kaikki ei-maatuva askarteluhärpäke on saatu kulutettua kodista, mutta vaikkapa meille sitä tavaraa tulee muistakin lähteistä kuin omien valintojeni kautta.

Sen sijaan puusta vuollut vampyyrin tappoon tarkoitetut vaarnat sekä puuhuilut on helppo juttu. Pidän näistä leluista <3 Kävyt, risut ja muut luontokappaleet on helppo hävittää (hyi miten väärin tämänkin voi ottaa..) ja lisämateriaalia löytyy loputtomiin. Lisäksi itse väsätyt askartelut näemmä parantavat mielikuvitusta äärimmäisillä tavoilla. Hyvä vain, että kaksi uuden sukupolven Buffya on kasvamassa täällä näin. Mistä sitä koskaan tietää...




Päivä 14


Itse luovuin omista keräilykappaleistani. Kokoelmani on ollut nykyään, tai no aina, melko vaatimaton, mutta silti olen pitänyt kiinni joistain cd-levyistä koska ei ole ollut Spotifyssa saatavilla tai olen halunnut kuunnella autossa musiikkia. Jo tuolla aiemmin tuli kuitenkin todettua, että auton soitin on varattu vaativamman musikkimaun edustajille meidän perheessä. Tai mun kai piti sanoa, että vanhemmalle haastavan musiikkimaun omaaville..



Päivä 15



Luovuin sitten elimistäni, kun en enää muuta keksinyt. Tämän mukana lähti myös viimein pahvinen elinluovutuskortti. Latasin mobiilikortin puhelimeeni. Sano Sinäkin Kyllä Elinluovutukselle! Hirveästi tekisi mieli vääntää tästä nyt jotain sarkastista läppää, mutta joku vois vaakka luulla, että olen masentunut joten hillitsen itseni ;) Äiti on vain vähän väsynyt. Onneksi viikonloppu on ihan just tuloillaan.

Pitäkää ihtenne terveinä, puss <3



- Aino