sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Vaihdetaan poikkihuilu keveään mieleen



Minimalistina ei pitkään pysy ellei aktiivisesti luovu. Tavaraa kasaantuu, kun elämäntilanteet ja tarpeet muuttuvat. Kamerahankintani pakottaa minut idologiani mukaisesti valitsemaan luopumiskohteen. Siksipä haluan löytää poikkihuilulleni uuden kodin ahkeran pojan tai tytön luota, joka tarvitsee ensihuilua. 

Annan soittimeni sinne missä sitä eniten kaivataan.



 
Pyörittelin huilustani luopumista jo aiemmin, mutta toistaiseksi poikkihuiluni on maannut uskollisesti kaapissa ja kulkenut mukanani kaikissa vaiheissa aina kolmannelta luokalta asti. Myymistä harkitsin joskus, mutta jotenkin homma aina jäi. Instrumentin myyminen on hankalaa. Suhde soittimeen on omanlaisensa.




Ala-asteen opettajani kannusti minua hakemaan musiikkikouluun ollessani kolmannella luokalla. En ollut itse ajatellut asiaa aiemmin, mutta hän huomasi, että jonkinlaista lahjakkuutta taitaa olla, kun opin soittamaan pianoa korvakuulolta. Nuotit eivät vielä auenneet silloin, eikä ne aukea oikein hyvin vielä tänäpäivänäkään, mutta kuulo on herkkä.

Niinpä päivänä eräänä äitini kiikutti minut toiveestani musiikkikoulun pääsykokeisiin. Päädyin valitsemaan vasta siellä itse tilaisuudessa lopullisesti pääinstrumenttini. Piano ja viulu karsiutuivat heti alkuunsa äitini kommentoitua, että "viulussa on kamala ääni ja piano on liian iso". Olin samaa mieltä.

Viulussa on muuten todella hieno ääni, mutta ei siinä alkuvaiheessa. En uskonut, että olisin koskaan oppinut soittamaan viulua. Jonkinmoisella listallani kummittelivat poikkihuilu ja kitara, mutta koska olen syntynyt siellä missä tytöt ei soita kitaraa jäi jäljelle huilu.

Se juurimmainen alkuidea huilusta syntyi isäni kautta. Kuunneltiin Vesa-Matti Loirin tulkintoja Eino Leinon runoista, Yön Joutsenlaulussa oli ehkä hienoimmat sanat sekä huilusoolo. Minua kiehtoi valtavasti tuo mystiseltä kuulostava ääni.


Ajattelin, että valitsemalla isääni miellyttävän soittimen saisin  enemmän kaipaamaani huomiota ja rakkautta. Ehkä hän ottaisi minut luokseen asumaan, jos olisin tarpeeksi taitava ja ihana. Toivoin yli kaiken, että isä olisi minusta ylpeä.

Huilun viehätys alkoi kuitenkin rapista melko pian. Sain koulukavereilta tasaisesti kommentointia soittimestani. Joulu- tai kevätjuhlissa, en muista enää kummasta oli kyse, esiintymisen jännitys arvostelevien kavereiden edessä kävi liian isoksi ja itkun kanssa kieltäydyin menemästä lavalle kuultuani riittämiin "ränniputken pätkästä". Jänistämisestäni sain kuulla pitkään kaiken muun ohella. Hän jolle olisin halunnut soittaa ei koskaan ollut yleisössä.

Poikkihuilu ei ole instrumenttina helpoin. Se on hankala valinta, jos pitää säveltämisestä ja laulamisesta. Sillä ei voi itse itseään säestää tai tapailla stemmoja, mutta kun opettelee yhden puhaltimen niin osaa auttavasti monta muutakin. Vaihdoin myöhemmin pääaineekseni laulun ja lopulta musiikista tuli luovuuden lähteen sijaan lähinnä kulutustavaraa.



Lapsen opetellessa uusia taitoja läsnä on aina herkkyyttä. Oppiminen vaatii toistoa, aikaa sekä onnistumisia. Aina kun ei onnistu niin olisi hyvä olla ainakin yksi tukija vierellä, joka kärsivällisesti tsemppaa eteenpäin. Pienen innostusta ei saa tappaa tai kääntää pettymykseksi ajattelemattomilla kommenteilla tai välinpitämättömyydellä. Taitojen kartuttua selkärankaa alkaa toivottavasti löytymään myös omasta takaa eikä muiden kotkotukset enää niin heilauta.

Enää en koe tarpeelliseksi kantaa huilua ja sen tuomia muistoja matkassani. Haluan, että joku antaa soittimelleni hyvän kodin ja pistää sen siihen käyttöön mihin se on tarkoitettukin. Toivon, että lajoitukseni löytää oikean omistajansa ja ympäriltä aikuisia, jotka kannustavat ja ihailevat nuorta muusikonalkua.

Jos sinä tiedät innokkaan pienen huilistin niin kommentoi tänne blogiin, Instagramissa  huilukuvaani, Twitterissä @KokonainenE_E tai ota FaceBook- sivuni Kokonainen Elämä Edessä kautta viestillä yhteyttä. Voit myös auttaa vinkkaamalla asiasta musiikkiopistoille, - luokille, opettajille, lasten parissa työskenteleville, kummeille, isovanhemmille, kaimoille, kissoille ja koirille.

Eniten tarvitseva saa huiluni perille toimitettuna 1.11.2016.



- Aino


Edit: Huilu käy luonnollisesti huollossa ennen päätymistään uuden omistajan kätösiin. Huollon tekee Puhallinsoitinkorjaamo Jarmo Pakusjärvi Tampereella osallistuen näin huilun lahjoitukseen!

Edit 28.10 Huilulle on löytynyt ihana omistaja!  http://kokoelamaedessa.blogspot.fi/2016/10/lahjoitettu-huilu-hyvaan-kotiin.html

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3