torstai 27. lokakuuta 2016

Plant- Based Diet jysähti päin naamaa


Hetken hiljaisuutta ja aikaa. Pysähtyneisyyttä. Luulen, että sitä tarvittiin. Tunsin, että jotain oli muhimassa mielen perukoilla, mutta ihan tälläiseen en ollut varautunut. 

Kirjoittelin paastoistani, ensin digipaastoa ja sitten vesipaastoa, mikä muuten onnistui todella helposti ja hyvin. Olen tyytyväinen ja pysyin tavoitteessaani, vain 24h paasto. Joku voi tulla päsmäröimään, että ei se mikään kunnon paasto ole ja vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä kuona-aineet lähtevät liikkeelle jne. Minä tiedän kyllä. Kulutin vuorokauden aikana vain glukoosivarastoni loppuun ja siinä se, mutta olin sen näin ajatellut ja kokeilu on kokeilu. Digipaastokaan ei ollut täysin "puhdas", voisi sanoa, että se oli enemmänkin hiljentyminen kuin paasto. 

Olen tytyyväinen. Nyt tiedän, että pystyn ja että mitä on odotettavissa. Tunnustelin, että onko vesipaasto minun juttuni. Luulen, että oli. Kuvittelen usein, että olen melko laiska ja aikaansaamaton, mutta aivoni ovat jatkuvassa työssä, luen ja kirjoitan, opettelen ja opiskelen. Paaston aikana sain sitä jotenkin hiljennettyä. Valitsin syötäväkseni paaston jälkeen puhtaasti kasviperäisiä ruokia jollain intuitiolla. Eläinperäinen ei tuntunut tarpeeksi "puhtaalta" kehon puhdistettua itseään.

Melko kasvisvoittoinen ja maidotonhan tämä ruokavalioni on ollut tähänkin asti, mutta en ole ollut asian suhteen kovin tarkka. Puuroa menee paljon :)


Puurolautasellinen



Lihattoman lokakuun innoittamana tein itselleni kasviaterioita muun perheen syödessä lihaa. Tein sen lähinnä ilmastosyistä, oma korteni ilmastotalkoisiin, mutta en ollut senkään kanssa niin kovin tarkka tai fanaattinen. Sehän se, kun en ole mitenkään fanaattinen juuri minkään suhteen. Asiat kun harvemmin ovat ihan niin mustavalkoisia ja helppoja. 

Ajattelen, että me kaikki tarvomme omaa polkuamme niin kuin parhaammaksi näemme ja niillä taidoilla tai eväillä mitä meillä on. Joskus törmää johonkuhun ja polku jatkuu hetken aikaa yhteisenä tai vieretysten, toisinaan joku saa risteyksessä muuttamaan suuntaa tai ottamaan reppuunsa mukaan uusia eväitä, suuntaamaan ryteikön sijaan tunturin huipulle, välillä yhdessä muiden kanssa välillä yksin hiljaisuudessa tarpoen ja reppua kevennellen. Itse olemme omasta suunnastamme vastuussa vaikka joku koittaisi väkisin raahata omalle polulleen tai tukkia tietä. Joskus on mentävä kiertotietä, joskus huomaa kiertäneensä ympyrää. Matkantekoa kaikki ja se elämässä on parasta, olla matkalla oppien koko ajan lisää.

Tärkein matkakumppanimme, minä itse, on ehkä kiehtovinta ikinä. Minussa on mahdollisuus ja voima olla ihan mitä vain haluan. Minäitse voi määrätä askeltensa suunnan. Vaikeinta on usein huomata se mikä on sitä itseä ja mikä on se suunta minne se johdattaa.


Jotain kummallista tapahtuu


Tiiäkkö se sanonta "niin paljon meteliä ettei kuule omia ajatuksiaan"? Siksi digipaasto, siksi vesipaasto. Alkoi taas kuulua se sisäinen ääni. Se ohjasi eteenpäin polulla ja kertoi hämmästyttäviä asioita itsestäni.

Vietin yhden illan lukien ja katsoen dokumentteja. Kolusin kasviperäisestä ravinnosta ja sen terveysvaikutuksista kaikkea mitä käsiini sain. Katsoi, luin ja opiskelin. Seuraavan yön valvoin, itkin ja voin pahoin. Kirjaimellisesti vollotin ja yökin.

Siis ihan todella.. kohta 36- vuotias vereen ja suolenpätkiin tottunut, maatilalla kasvanut muikki, tuherran itkua katsottuani tehomaataloudesta kertovia dokumentteja. Eikä sillä ettenkö olisi niitä ennenkin nähnyt, mutta ei ne ihan näin vaikuttaneet silloin. Etovia ovat, jolleivat ole niin sinussa on jotain vikaa. Tämä oli toisenlaista tuskaa ja vastenmielisyyttä. Surua. Havahtumista.

Ajattelin ensimmäisenä, että onko tää nyt jokin hormoonihomma, että enhän minä voi olla raskaana!? (en voi, en ole :) Ehkäpä se oli univajetta tai nälän aikaansaamaa tunnekuohua? En tiedä mitä tapahtui. Miksi just nyt eikä jo aiemmin?

Olenhan tiennyt lihantuotannon ja yleensäkin maatalouden osuuden kasvihuonekaasujen ja sitä kautta ilmastonlämpenemisen ketjussa ja siksi eläinperäisten tuotteiden korvaaminen kasviperäisillä vaihtoehdoilla on ollut meillä ihan tietoinen juttu. Liha, kala ja kana on vähentynyt taloudessamme samasta syystä, mutta eipä mitenkään ratkaisevasti. Lähinnä se pakkausmateriaalien muovivoittoisuus on ollut karsinnan syynä, luulisin. Semmosta pientä haparointia oikeaan suuntaan, mutta ei niin, että olisin ollut tyytyväinen tai ettenkö olisi ajoittain ahdistunut siitä mitä syön ja mitä ostan. Kaupassakäynti on minulle todella haastavaa. Inhoan sitä monestakin syystä, mutta suurin syy on se, että kun siitä jää aina huono mieli. Joka kerta joutuu ostamaan jotain mikä ei mene sen oman eettisen seulan lävitse.

Semmoisia kasvisyönti ja vege-kausia mahtuu tarpomiseni varrelle joitakin, mutta aina se on menettänyt merkityksensä jossain vaiheessa. On vaan ollut niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Mennä muiden mukana. Karsia sieltä mistä se on helpointa.

Olenko muuttunut? En usko. Suhtautumiseni asioihin on luultavasti muuttunut pysyvästi. En halua katsoa ruokaan, joka katsoo minua takaisin ja ainakin tällä hetkellä ne mielikuvat kärsivistä eläimistä ovat niin vahvana mielessäni, että pakatulla lihallakin on silmät. 

En ymmärtänyt aiemmin, että mitä näillä "tie the bond" tai "making the connection" ilmaisuilla tarkoitetaan eläimistä puhuttaessa. Tokihan minäkin pidän eläimistä enkä todellakaan katsoisi vierestä, jos joku pahoinpitelisi koiraansa tai kissaansa. Niin, koiraa tai kissaa, mutta mikä ero on kanalla, possulla tai lehmällä? Niilläkin on hermosto, kaikki tuntevat pelkoa, mielihyvää ja stressiä.

Lopullinen oivallus tuli eläinten kokeman stressin kautta. Mietitääns hetki sitä. Jos vaikkapa possu syntyy sikalan porsasaitaukseen missä sillä on noin kymmenen sisarusta, jotka kilpailevat pieneen tilaan sidotun emänsä nisistä niin eikö ne ole stressaantuneita? Eikö se emakko ole stressaantunut ja eritä stressihormoneja maitoon näinen porsaiden imettäväksi? Kun tämä porsas on tarpeeksi iso niin se viedään emonsä viereltä, eikö se aiheuta stressiä? Kun sitä syötetään ahtaassa tilassa mahdollisimman nopeasti isoksi ja vielä ravinnolla mikä ei kuulu sian luontaiseen ravitsemukseen niin eikö se aiheuta stressiä? 

Lopulta, kun aika koittaa niin siat tungetaan rekkaan vielä pienempään tilaan ja hytkytetään pitkin maanteitä kohti teurastamoa, eikö se ole melko stressaavaa ja viimeistään siellä määränpäässä, kun kaikialla haisee pelko ja veri? Korviin kantautuu muiden stressaantuneiden ja kuolevien eläinten ääntely? Sialla on hermosto, sillä on näkö, kuulo, tunto ja varsin hyvä hajuaisti, kun tonkii niitä tryffeleitäkin. Miksi sika ei muka tuntisi sitä mitä sen ympärillä on meneillään? Miten sika tai mikään muukaan eläin ei reagoisi siihen kehollaan ja tuottaisi stressihormoneja, jotka lopulta päätyvät lihaan, muniin ja maitoon.

Ei tunnu hyvältä. Ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta. Miten hyvin itse voisin niissä oloissa missä eläimiä kasvatetaan, pidetään ja tapetaan? Ei tunnu oikealta. 

En tiedä mitä tämä tuo tullessaan, kestääkö kauan, onko vain joku hormonioikku vai mikä ihme, mutta jotain nytkähti eteenpäin. Lautasellani on tällä erää vain kasviperäistä ruokaa. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu minun polultani.


- Aino



Miksi ja Miten ohjeita Zenhabits-sivuston kautta. Leo Babautan kirjoituksiin törmäsin alkujaan minimalismin kautta. Myöhemmin on tullut esille yhä enemmän yhteistä :) 

Jaan mielelläni netin ihmeellisestä maailmasta muiden tuotoksia ja tietyllä tapaa kunnian- tai arvostuksen osoituksena linkitän niitä, että upeat kirjoittelijat saisivat enemmän lukijoita. Sama toimii toisin päin, tykkään saada hyviä linkkejä blogeihin, dokumentteihin, artikkeleihin ja tutkimuksiin eli vapaasti vain kommentiboksiin linkkivinkkejä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3